Aapelin alaston totuus (sisältää kuvia, ällövaroitus)

     Aapeli tuli elämääni tosiaan vuoden 2016 toukokuussa. Heti alkuun alkoi raju alamäkemme, ja se selitettiin sillä, että alku on aina hankalaa. Siihen uskoin minäkin. Mietin että miksi edelleen eritän kuten ennenkin, nyt se vaan tuli eri reiästä. Ennen avannetta juoksin ripuloimassa noin 25-40 kertaa päivässä, aina vesiripulia. Kyllä lääkärit sen olivat kuulleet, kukaan ei vaan ehkä tajunnut kuinka paljon se oikeastaan onkaan. Aapelin tultua, jouduin mittaamaan ulosteen määrän. Heti lääkärit säikähtivät, eritin noin 8litraa päivässä. Koko ajan. Ei merkitystä olinko tipassa vai en. Kuitenkin lähdin kotiin, koska ajattelimme että kyllä se siitä. En itsekään tajunnut kuinka vakava tilanne oli. Ei pelkästään se, että aapeli eritti paljon, avanne on sisäänpäinkääntynyt.

     Kotona avanteeni jatkoi kovaa erittämistä, itse selitin tätä vain alkuongelmana. Mutta kun näin jälkikäteen katsoo kuvia, näkeehän sen selkeästi, että koko ajan menin heikompaan kuntoon. Painoni putosi radikaalisti, ja ylläolevassa kuvassa en muistuta enää itseäni. Painoin 52kiloa, olin nestehukassa. Aapeli "räjähti" noin 4 kertaa päivässä, koska eritys pääsi sidosten väliin, ja liimaukset täten pettivät. Kun samalla nestettä tuli sen 8 litraa päivässä ulos, en kerennyt syömään, saati juomaan läheskään niin paljon kuin keho olisi tarvinnut, kävinhän suihkussa parhaimmillani seitsemän kertaa vuorokaudessa. En jaksanut kävellä, saati seistä. Pulssi hakkasi jatkuvasti, lepopulssinikin oli sen noin 120. Kerran kävi sitten jo isompi vahinko. Muistan pesseeni itseäni kylpyhuoneessa, ja sit pimeni. Tulin tajuihini kun 12 vuotias tyttäreni tuli ovelle tarkistamaan mitä oli tapahtunut. Ensimmäiseksi tunsin märkää pään alla "Onko lattialla verta?" Sen verran siis tajusin että olin mennyt tajuttomaksi, kaatunut suorilta jaloilta selälleen kaakelilattialle. Onneksi lattialla oli vain vettä. Hetken keräilin itseäni, sain avanteen sidokset kiinni ja konttasin sohvalle. Kello oli jo paljon, pienin lapsi nukkui. Lupasin tosin teinille, että seuraavana päivänä menen sairaalaan. Osittain koska en enää pysynyt tajuissani, olin jo hengenvaarassa, toiseksi, koska ihoni oli avanteen ympäriltä vereslihalla. Uloste oli polttanut ihon rikki. Kipu oli sanoinkuvaamatonta. Seuraavana päivänä äitini ajoi minut Meilahteen. Ei tarvinnut edes miettiä, sisäänhän minä jäin. Tästä tulikin sitten pidempi reissu. Samantien nesteytykseen ja ravintotippaan. Pari viikkoa haimme tasapainoa, ja saimme ihon kuntoon, kipulääkkein, sairaalahoidon avulla. Sain itselleni vähän nestettä kehoon ja elävä anna oli taas paikalla. Onhan tuo tippateline aika rankan näköinen, mutta kertokoon hymy omaa tarinaansa, oloni oli jo hyvinkin luottavainen.

     Vihdoin tuli se päivä kun pääsin kotiin. Tosin, avanteeni eritti edelleen mahottoman paljon, mutta kotisairaanhoito lupasi pitää minusta huolen. Saimme sovittua että olisin kotona tiputuksessa 12h/vrk, näin takaisimme että kuivumista ei enää pääisi tapahtumaan. Kuten kuvasta huomaa, olen onneni kukkuiloilla. Saisin lapset kotiin, saisin olla kotona. Olihan tuo rankan näköinen, laskimotippa kaulassa, se oli kuitenkin pieni hinta siitä, että kuukausien sairaalakierre oli päättynyt. Sovimme että käyn sairaalassa kerran viikkoon, tarkistuksissa. Ihan vain koska emme uskaltaneet lopettaa intensiivistä hoitoa, tilani järkkyi niin nopeasti.

     Hoito jatkui kotona usemman viikon, kolmatta kuukautta. Laskimotippani meni kerran umpeen ja se piti siirtää käteen. Tuo oli inhimillisempi paikka tipalle, tuosta meni 45cm letkua suoraan laskimoon, mutta kiinnitin vieläkin vähemmän huomiota liikenteessä. Pystyin taas kulkemaan massan joukossa. Klo 23-11 olin potilas tipassa, mutta muut ajat, olin äiti, nainen. Minä. Aapeli edelleen räjähteli, koska sisäänpäinkääntynyt avanne ei muutu ulkonevaksi. Tipasta pääsin lopulta syksyllä pois, eikä takaisin ole vielä ollut tarvetta.

     Räjähtelevä Aapeli aiheuttaa tosin vieläkin ogelmia. Uloste polttaa ihon vereslihalle, ja nyt 9kk avanteen laiton jälkeen alkaa voimat ja keinot loppua. Kipua on vaikea selittää. Se lamaa. Voitte kuvitella kun palovammaa hierotaan paperilla, siihen kaadetaan kirvelevää ainetta. Pahin ripulisi, kun takalisto palaa. Sitä se on, mahalla. Nyt on yritetty kaikki erilaiset sidokset, ja tänään on vaikea päivä. Aapeli on räjähtänyt kaksi kertaa. Verta tulee iholta, visva valuu. Samalla kun yritän hoitaa sitä, sappihappouloste valuu väleistä. Moni kysyy että no minkänäköinen se sitten on? Voiko se oikeasti olla niin kipeä. Kun sidokset ovat paikallaan, ei kipua näe. Miesystäväni tosin näkee kyyneleeni kun joudun vaihtamaan sidokset. Näkee kun happi ei kulje kivun vyöryessä yli. Sisäänpäinkääntynyt avanne on vaikea hoidettava. Ja tuo haasteita. Laitan nyt kuvat siitä, miltä tämä näyttää sidoksilla ja ilman sidoksia, ehkä se kertoo enemmän.

     Tässä pussi on paikallaan, ja hymyilen, iho on terve. Aurinko paistaa. Elämä on kivaa. Tänään, en ole saanut nukuttua osittain kivun takia, se kirvelee koko ajan.

     Normaalisti tuo reikä, on pieni putken pala, joka tulee ulos, noin sentin, ehkä kaksi. Joillain enemmän. Minulla kaikki tuo pakenee sisään. Punainen alue on palanut, arpeutunut alue näkyy jo vaaleana. Vaiva ei ole siis uusi, eikä varmasti helpolla poistuva. Olen aina sanonut että välillä on otettava itkupotkuraivarit jotta jaksaa taas hymyillä. Tänään on se päivä kun oikeasti vituttaa.

     Kuitenkin, kun mietin mitä oli kun menetin tajun suihkussa, hymyilen, saan olla kotona. Maanantaina soitto avannehoitajalle ja poppaskonstien kimppuun. Pari rukoustakaan ei tässä kohtaa haittaa. Kaikki keinot on sallittuja.

     Loppuun kuitenkin vielä reality check . Tässä minä tänään. Väsyneenä, kipeänä ja valvoneena. Kun katsoo erästä kuvaa tässäkin postauksessa, täytyy sanoa, huonomminkin voisi olla. Huomenna on uusi päivä, ja lupaan taas hymyillä.

Anna