Moni aina kysyy miten jaksan, niiden ikävien asioiden keskellä. Joo, olin ennen ihminen joka saattoi surkutella ja vaivuin useammin itsesääliin. Mietin usein miksi minä? Mitä minä olin tehnyt? Kenen muroihin tuli kustua.
Sit mä sen ymmärsin, ei tämä ole kenenkään vika. Se että kiukuttelen tai surkuttelen, ei tilannetta ainakaan paranna. Opettelin nauttimaan elämän pienistä asioista. Niistä, joita moni pitää aivan itsestäänselvinä. Lopetin elämästä "sitten kun"-ajatuksella, ja aloin elämään "Nyt kun"-ajatuksella. Elämä on tässä ja nyt, ihan sama miten se menee. Meillä on vain tämä hetki.
Kun heräsin teholta vuoden 2015 joulukuussa, säikähdin oikein toden teolla. Tajusin että nyt olen niin huonossa kunnossa, että jos jotain ei tapahdu, menetän mahdollisuuden elämään. Tietenkin ongelmat olivat pitkälti fyysisiä, mutta henkisellä minällä on iso osa parantumisessa, selviytymisessä. Tuolloin lohtua toivat läheiseni. Perheeni. Eniten ehkä lapseni. Tajusin että tytöt ovat eläneet melkein koko elämänsä niin että olen ollut enemmän tai vähemmän sairaalassa, sen lisäksi olin vielä työelämässä kiinni. Ajattelin että töissäkin on oltava, koska kaikki tekee niin. Unohdin vaan sen, että minun kehoni ei ole kuin muiden kehot. Ei toimi kuten muut ja tarvitsee paljon enemmän huomiota.
Kävin tuolloin kovan keskustelun lääkärini kanssa. Otimme yhteisen unelman, näen sen päivän kun täytän 40. Vielä tuohon on 6vuotta. 6vuotta, se on aika vähän kun ajattelen elämääni taaksepäin. Sellainen aika menee hujauksessa ja arki vie vieläkin lujempaa. Aloin kuvaamaan enemmän, kerään muistoja ja hyvää tunnetta. Niillä minä porskutan eteenpäin. Hetkillä, arjen pienet hetken. Niillä pääsee ja pitkälle. Alle kerään teille muutaman, ja kerron samalla mikä saa minut hymyilemään. Mikä onkaan se minun voimani.
Mörkö on pienestä asti rakastanut haleja ja silittämistä. Heti kun oppi puhumaan usein tuli viereen "äiti, rapsuta selkää". Ja minähän rapsutan. En ehkä pääse poikani kanssa samalla tavalla potkimaan palloa pihalle. Emme juokse hippaa. Muistan kuitenkin antaa rakkautta aina kun hän sitä haluaa. Vaikka olenkin paljon kipeenä, olen aina läsnä. Olen onnellisessa asemassa, minulla on kolme ihanaa lasta, ja kaikki tietävät että syliini saa aina tulla. Olen muuttunut enemmän pehmoksi, näytän kaikki hyvät tunteet. Minulle on hyvinkin tärkeää että joka ilta kun menen nukkumaan, kaikki on hyvin. Ei kinoja lasten kanssa, ei aikuisten kanssa. Kamalaa että ajattelen näin, mutta koskaan ei tiedä mikä on viimeinen ilta. Ja onhan se nyt mukavampi mennä nukkumaan kun huulilla on hymy. Hyvä olo, ja viimeiseksi kerrottu kuinka rakastan. Okei, oon ehkä lälly, mut kai mulla on jo lupakin. Ei mun tarvitse enää olla ns. kova. Vaatii enemmän luonnetta olla hellä kuin kylmä.
Kun itse makaan kipeenä, nää pitää toisistaan huolta. Ei sillä, niin minäkin, mutta side lasten välillä on niin vahva, että sitä ei noin vain rikota. Tottakai sisaruksilla on aina omanlaisensa suhde, mutta ei se ole kiveen kirjoitettu että läheisyyttä annetaan kuten nämä antavat. Kun musta tuntuu että en osaa mitään, epäonnistun kaikessa, katson näitä ja tajuan, oon mä onnistunut, kasvattanut nämä <3 Näistä voi olla kiitollinen, päivittäin.
Useasti unelmoin, että toivottavasti lapset haluaa viettää mun kanssa aikaa, isompinakin. Tässä oon 15v neidin kanssa leffassa. Aika nautinto. Pienemmät oli isillä, ja meillä oli tyttöjen ilta. Kyllä siinä vanhan äidin sydäntä lämmitti kun keskellä kaupunkia neiti ottaa kädestä kiinni ja muiskauttaa pusun poskelle. Usein teinit häpeävät vanhempiaan, varsinkin jos on tunnettu housuunpaskoja. Meillä tätä ongelmaa ei ole. Kun kerran sain muutaman päivän valmistautua, leffareissu neidin kanssa onnistui. Tietenkään leffassa en herkuttele, koska muuten aapeli keskeyttäisi leffan. Kuitenkin, perinteitä on kunnioitettava, ja lapselle kaikki herkut. Kyl mä muutaman maistoin itsekin.
En ole päässyt lasten kanssa retkille pitkiin aikoihin. Onneksi meidän kotiovelta 200m löytyy tämä unelmien paikka. Syksyllä otimme mörkön kanssa oman 30minuuttia, haimme jätskit ja pysähdyimme katsomaan luontoa. Näin pieni asia, ja perusmaanantai sai ison merkityksen. Edelleen mörkö kertoo muille, kuinka äidin kanssa käydään lempipaikalla jätskillä. Tämä on taas iso todiste siitä, että onni on oikeasti pieniä asioita. Ei tarvita satoja euroja, ei härpäkkeitä. Vain se aito läsnäolo, jätski ja halaus.
Moni on kysynyt miten pääsen liikkumaan. No, kesällä vielä tosi huonosti, olin tipassa 12h/vrk. Me kuitenkin äidin kanssa päätettiin että jos sairaala antaa luvan, me lähdetään vähän kotimaan matkailulle. Niin me lähdettiin Tammisaareen. Siellä sain olla vain minä. Ensimmäistä kertaa kuukausiin, nautin, hypin, leikin. Moni muu vanhempi katsoi minua, varmasti mietti että mikähän mun lääkitys on. Olin ehkä enemmän innoissani kuin monet lapset. En ollut vuosiin päässyt näin leikkimään. Aapeli antoi minulle mahdollisuuden tähänkin, pystyin leikkimään tunnin putkeen lasteni kanssa. Tämä reissu antaa voimia vielä ensi kesänäkin. <3
Ja niin.... Tämä seuraava näyttää sen, mistä nainen minussa saa voimaa. Olen äiti, tytär, sisko ja ystävä. Välillä tuntuu että minusta ei riitä siihen kaikkeen ja aikaisemmin tuntui siltä että kuitenkin jotain puuttui. Nyt tunnen oloni kokonaiseksi. Olin vuosia sinkku, ja opettelin tykkäämään itsestäni. En ollut edes valmis mihinkään, en olisi ollut hyvä. Nyt kuitenkin on tilanne se, että se nainen minussa on rakastunut. Leijun pää vaaleanpunaisissa pilvissä. Uskon että kaikki vastaankäymiseni ovat muokanneet minua niin, että en pidä mitään itsestäänselvänä. Varsinkaan ihmisiä elämässäni. Ei ole helppoa olla sairaan puoliso. Ei ole helppoa katsoa kun sitä rakasta sattuu. Kuitenkin, elämässäni on joku joka haluaa minut juuri näin, niinä huonoinakin hetkinä. Elän siis kaukosuhteessa, vielä. Ehkä jopa helpompaa. Saan viikon olla vain äiti, keskittyä lapsiin, nauttia heistä, kokonaan. Kun on äiti viikko, haluan olla paras äiti ikinä. Ja kun on ns. "sinkkuviikko", saan olla vain nainen. Saan olla se joka hakee turvaa toisen kainalosta. Saan nauttia mieheni katseista, se miten hän minua katsoo, saa edelleen perhoset pyörimään vatsassa. Kun vaihdan aapelin, ja kipu hyökkää päälle, mieheni katsoo minua ja suutelee. Ei sano mitään, koska sanat ei vaan vaikuta, hän tekee. Rakastaa sinä heikkona hetkenä, josta saan voimaa jaksaa kivun yli. Saan sairastaa, olla väsynyt ja kipeä. Ja taas toisaalta, nyt minulla on se joku jonka kanssa kävellä käsi kädessä. Kaikilla meillä on unelma parisuhteesta. Moni ajattelee että "tällänen olen suhteessa", lopulta kuitenkin arki vie ja hellyydenosoitukset, sanat, kaikki, ne muuttuu ja katoaa arkeen. Meillä näin ei ole. Olen oppinut että aina, jokapäivä, tehdään se valinta, tänään haluan olla kanssasi. Tänään rakastan sinua koska.... Tänään sanon sinulle, rakastan. Tänään suutelen sinua. Tänään haluan saada sinut hymyilemään. Joka päivä teemme päätöksiä, pieniä ja isoja. Minä päätän joka päivä, en anna crohnin määrätä elämääni, se on mukana, mutta ei tee päätöksiä.
Tänään minä hymyilen. Tänään minä olen voittaja. Tänään on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti